My Fair Ladyn taustaa

My Fair Ladyn taustaa

Kuvassa kantaesityksen Eliza (Mrs. Patrick Campbell) rouva Higginsin luona Broadwayn 1914 vuoden Pygmalionissa.

Monisäikeinen My Fair Lady

Klassisesta teemasta…

Musikaalin täytyy kertoa rakkaudesta? Vai täytyykö? My Fair Ladyn perustana oleva Pygmalion-myyttikin kertoo siitä. Runoilija Ovidiuksen versiossa kreikkalaisesta Pygmalion-myytistä Kyproksen kuningas vihaa naisia. Ainoa nainen, jota hän arvostaa on hänen itsensä norsunluusta tekemä patsas. Kuningas rakastaa ja palvoo patsasta ja rukoilee jumalilta, että Venus tekisi hänet eläväksi.

Irlantilaissyntyinen näytelmäkirjailija George Bernard Shaw (1856–1950) nimesi vuonna 1912 kirjoittamansa näytelmän Pygmalioniksi. Shaw vakuutti kuitenkin usein ja sinnikkäästi, ettei Pygmalion ollut rakkaustarina. Hän oli kirjoittanut näytelmän protestoidakseen mm. kielenkäytön kautta Englannissa ylläpidettyä luokkayhteiskuntaa. Alaluokkaa pitäisi auttaa pääsemään pois slummeistaan kouluttamalla puhetapaa ja uudistamalla englannin oikeinkirjoitusjärjestelmää, johon musikaalissakin mainittu ”Higginsin universaaliaakkoset” -kirja liittyy. 

Shaw tulkitsi komediansa menestyksen merkiksi siitä, että hyvän taiteen kuuluu olla valistavaa. Siksi Shaw vastusti jyrkästi näytelmän menestyksestä seurannutta ehdotusta muokata tarina musikaaliksi.


Pygmalion ja Galatea. Francisco Goyan piirros 1820.

… musikaaliksi

Alan Jay Lerner (1918–1986) ihaili kaikkea brittiläistä. Hänen rikas newyorkilainen liikemiesisänsä lähetti hänet Englantiin kouluun ”oppimaan kielen kunnolla”. Alettuaan yliopisto-opintojen jälkeen kirjoittaa radionäytelmiä hän tapasi Berliinissä syntyneen Frederick Loewen (1901–1988). Loewe, jonka vanhemmat olivat wieniläisiä operettilaulajia, oli muuttanut USA:han luodakseen uraa säveltäjänä. 

Yhdessä he alkoivat kirjoittaa musikaaleja. Heidän menestyksekästä yhteistyöprojektiaan, romanttista Brigadoonia (1974) seurasi vaatimattomampi lännenmusikaali Paint Your Wagon (1951). Tiimin vuonna 1956 valmistuneessa My Fair Ladyssa yhdistyivät täydellisesti amerikkalaiset, brittiläiset ja wieniläiset vaikutteet.

Sen jälkeen he kirjoittivat vielä elokuvamusikaalin Gigi (1958) ja musikaalin Camelot (1960), jonka jälkeen Loewe lakkasi säveltämästä näyttämölle. Lerner yritti näytelmäkirjailijana tehdä yhteistyötä eri säveltäjien kanssa saavuttamatta kuitenkaan enää koskaan samanlaista menestystä kuin Loewen kanssa.

Ensimmäinen maailmanlaajuinen menestysmusikaali

My Fair Ladyn ensi-ilta oli New Yorkissa vuonna 1956 ja Lontoossa vuonna 1958. Julie Andrews ja Rex Harrison olivat pääosissa molemmissa tuotannoissa. Jo vuonna 1959 musikaali esitettiin ruotsiksi käännettynä sekä Tukholmassa että Helsingissä. Vasta sen jälkeen, tosin jo seuraavina vuosina, seurasi muu maailma Euroopasta Australiaan ja Etelä-Amerikkaan.

Musikaalista tuli menestys kaikkialla. Vain Iloinen leski -operetin nopea kansainvälinen voittokulku vuonna 1905 oli verrattavissa My Fair Ladyn valtavaan suosioon. Musikaalin laulujen levyversio nousi myyntilistojen ykköseksi ohi Elvis Presleyn ja Miles Davisin. Myös vuonna 1964 julkaistusta musikaalin elokuvaversiosta, jossa Audrey Hepburn näytteli Elizan roolin, tuli klassikko.

Moniulotteinen ja ainutlaatuinen

Musikaalin haaste oli se, että Pygmalion ei seurannut vakiintunutta musikaalin kaavaa. Lerner pohti tarinan epäromanttisuutta todetessaan: "It’s a non-love story. How does one write a non-love song?”

Näytelmässä ei ollut luontevia paikkoja romanttisille duetoille, baletti- ja kuorokohtauksille eikä siinä ollut koomista subrettiparia. Ainoaksi ratkaisuksi jäi lopulta seurata näytelmän juonta uskollisesti mitään muuttamatta ja antaa laulukohtausten alkaa saumattomana jatkumona Shaw’n nerokkaasta dialogista. Värin ja liikkeen aikaansaamiseksi musikaaliin kirjoitettiin kohtauksia Elizan kotikortteleissa, Ascotin laukkakilpailuissa sekä juhlavissa tanssiaisissa.

Vaikka osa Shaw’n sosiolingvistisestä ja yhteiskuntakriittisestä tekstistä jätettiinkin pois, ovat useimmat hänen teemoistaan löydettävissä musikaalista jollakin tasolla. Niiden ansiosta My Fair Lady on harvinaisen vivahteikas ja monimerkityksinen musikaali, josta eri ohjaajat saavat esiin hyvinkin vaihtelevia tulkintoja. 

Nouseeko teemoista esiin naisen ja miehen välinen suhde? Vai yhteiskuntaluokkien välinen kuilu? Kolmas merkittävä elementti on opettajan ja oppilaan välinen suhde. Tarinan taustalla on Pygmalion-myytin lisäksi satu Tuhkimosta, joka muuttuu taikuuden avulla prinsessaksi.

Edellisten lisäksi Eliza on mielestäni eräänlainen toisinto Faustista – nuori nainen myy sielunsa Paholaiselle saadakseen vastineeksi tietoa ja sivistystä. Oppilaan rooli ja kielen oppiminen edellyttää jossakin määrin sitä, että antaa opettajalleen valta-aseman. Elizalle on elintärkeää vapautua opettajansa vallasta ja löytää oma äänensä.

Johan Franzon
Tutkija
Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta